Rakkaudesta lajiin – vai työsuhteessa seuraan?

Lotta Kukkonen

Blogit Työoikeus

14.11.2025

Vaikka Suomessa on jo vuosikymmenten ajan puhuttu urheilun oikeudellistumisesta, nähdään urheileminen edelleen usein ammatin sijaan harrastuksena, jota ohjaa urheilusta saadun palkan sijaan intohimo ja rakkaus lajia kohtaan. Yksilölajien urheilijat mielletään usein itsenäisiksi ammatinharjoittajiksi, ja esimerkiksi työaika- ja vuosilomasääntelyn on katsottu istuvan huonosti urheilumaailmaan. Milloin urheilu sitten voidaan katsoa työsuhteiseksi?

Jo ennen 2000-lukua on oikeuskirjallisuudessa ja -käytännössä tunnistettu työsopimuslain sovellettavuus ammattimaiseen joukkueurheiluun (KKO 1993:42 ja KKO 1995:145), mutta sen käytännön soveltaminen on jäänyt vähäiseksi. Rajanveto harrastustoiminnan ja työsuhteisen urheilun välillä tulee tehdä arvioimalla, täyttyvätkö toiminnassa työsuhteen tunnusmerkit ja onko toiminta kokonaisuutena arvioiden ammattimaista ja ansiotarkoituksessa tehtyä.

Yhtenä työsuhteen tunnusmerkkinä pidetään työntekijän ja työnantajan välistä sopimusta työn teosta. Joukkueurheilun korkeimmilla sarjatasoilla laaditaan usein kirjallisia pelaajasopimuksia, jotka syntyvät neuvottelujen kautta kuten työelämässä muutenkin. Pelaajasopimuksissa sovitaan yleensä ainakin sopimuksen voimassaoloajasta, osapuolten keskeisistä velvollisuuksista ja maksettavasta palkasta, joten sopimusten sisältö vastaa monin tavoin tavanomaista työsopimusta. Tavanomaisesta työelämästä poiketen pelaajasopimukset ovat lähes aina määräaikaisia, kuten yhden pelikauden pituisia. Vastaavat poikkeamat tai sopimuksen nimeäminen työsopimuksen sijaan pelaajasopimukseksi ei kuitenkaan työoikeudellisen sääntelyn pakottavuuden vuoksi muuta sopimuksen oikeudellista luonnetta.

Työsuhteen tunnusmerkkinä pidetään myös työn tekemistä työnantajan lukuun. Joukkueurheilussa urheilijan voidaan katsoa työskentelevän työnantajan lukuun, sillä urheilija sitoutuu sopimuksella edustamaan seuraa ja urheilemaan sen hyväksi. Urheilija osallistuu lähtökohtaisesti kaikkiin joukkueen harjoituksiin ja ottelutapahtumiin, joista saatavat mainos- ja pääsylipputulot kuuluvat seuran varallisuuteen. Seuran ja valmentajan määräyksiä noudattaessaan joukkueurheilijat työskentelevät johdon ja valvonnan alaisina ja täyttävät siten myös työsuhteen direktio-oikeutta koskevan tunnusmerkin.

Työsuhteen tunnusmerkeistä vastikkeellisuus nousee usein ratkaisevaan asemaan arvioitaessa, onko kyse työsuhteisesta urheilusta. Vaikka Suomessa monissa lajeissa palkat ovat työpanokseen nähden vaatimattomia, lasketaan vastikkeeksi kaikki taloudellista arvoa omaavat edut, kuten seuran kustantama asunto, ruokailut, varusteet ja kehonhuollon palvelut. Näin ollen arvioinnissa on siten keskeistä vastikkeen muodon sijaan sen taloudellinen arvo urheilijalle.

Vaikka urheiluun liittyy monia tavanomaisesta työelämästä poikkeavia piirteitä, täyttävät joukkueurheilun korkeimmilla sarjatasoilla toimivat urheilijat usein kaikki työsuhteen tunnusmerkit. He eivät siis toimi vain ”rakkaudesta lajiin”, vaan myös työntekijöinä ja ammattilaisina, joiden oikeudellinen asema ansaitsee tulla tunnustetuksi.

Lotta Kukkonen