Evästeiden suostumukset

Mikko Jalkanen

Blogit Teknologia ja data

30.10.2026

Suomessa on viime päivinä herättänyt keskustelua eräiden verkkopalveluiden käytäntö tarjota käyttäjille valinta evästeiden hyväksymisen, eli kohdennetun mainonnan, ja maksullisen evästeettömyyden välillä. Maksamalla käyttäjä siis pääsee eroon sekä evästeiden mahdollistamasta tietojen keräämisestä ja kohdennetusta mainonnasta että kaikesta muusta, mihin näitä tietoja voidaan käyttää. On luonnollista, että verkkopalveluiden käyttäjät alkavat kysyä menettelyn laillisuuden perään, mutta laillisuuden arviointi on tässäkin tapauksessa jossain määrin veteen piirretty viiva.

Maksaminen vaihtoehtona ei ole laillisuuden kannalta sellaisenaan ongelma. EU:n tuomioistuin on jo muutama vuosi sitten todennut asiassa Meta Platforms ym. (C-252/21, tuomio 4.7.2023), että käyttäjälle voidaan tarjota kohtuullista maksua vastaan vastaava vaihtoehto ilman käyttäytymiseen perustuvaa tietojenkäsittelyä, kun käyttäjä ei anna suostumustaan kohdennettuun mainontaan eikä käsittely ole sopimuksen täyttämisen kannalta välttämätöntä. Tuomioistuin totesi lisäksi, että palveluntarjoajan määräävä markkina-asema ei sellaisenaan estä pätevän suostumuksen antamista, mutta se on otettava huomioon arvioitaessa, onko suostumus tosiasiassa annettu vapaaehtoisesti. Suostu tai maksa -malli ei siis itsessään ole kielletty.

Olennaisempaa on suostumuksen tekninen toteutus eli GDPR-sääntelyn edellytys siitä, että suostumuksen tulee olla vapaaehtoinen. Tätä arvioidaan muun muassa sen perusteella, onko palvelun saaminen asetettu ehdoksi sellaiselle henkilötietojen käsittelylle, joka ei ole välttämätöntä palvelun tarjoamiseksi. Käytännössä tämä tarkoittaa, että käyttäjän tulisi ymmärtää valintahetkellä täsmälleen, mihin hän sitoutuu: mitä tietoja kerätään, mihin niitä käytetään ja että kieltäytyminen on yhtä helppoa kuin hyväksyminen.  Jos evästeistä kieltäytyminen vaatii useamman klikkauksen hyväksymisen onnistuessa vaivattomasti, tai jos suostumuspainike on piilotettu useiden valintojen taakse tai teksti on epäselvää, suostumus liikkuu harmaalle alueelle lain vaatimusten kannalta – riippumatta maksuvaihtoehdon olemassaolosta.

Asiassa ei voida kuitenkaan jättää huomiotta sitä, kuinka paljon palvelu vaikuttaa ihmisen arkeen. Yksittäisen kaupallisen mediapalvelun käyttäminen ei ole kenenkään arkielämän kannalta pakollista, ja kuluttaja voi valita käyttämänsä palvelut. Vaikka jokin palvelu olisi osin maksuton, kaikilla yksittäisillä palveluilla ei ole keskeistä roolia käyttäjän jokapäiväisessä elämässä, sosiaalisessa osallistumisessa tai mahdollisuudessa toimia esimerkiksi ammatillisissa verkostoissa. Tilanne on toinen, jos kyse on palvelusta, jota ilman käyttäjä ei tosiasiassa voi hoitaa asioitaan, osallistua yhteiskuntaan tai käyttää perustason digitaalisia oikeuksiaan. Mitä korvaamattomampi palvelu on, sitä tiukemmin maksuvaihtoehdon kohtuullisuutta ja aitoutta on arvioitava.

Oikeudellinen arviointi on heijastanut tätä mallia, eli käytännössä kuluttajan mahdollisuutta valita toinen palvelu tai jättää se tilaamatta ilman, että se vaikuttaa kuluttajan toimintaan osana yhteiskuntaa. Yllä kuvattu tuomio koskee kuitenkin ensisijaisesti suuria verkkopalvelutoimijoita, ja Euroopan tietosuojaneuvosto on antanut erillisessä kannanotossaan tiukempia reunaehtoja näihin tilanteisiin. Yksittäisen kaupallisen uutis- tai viihdepalvelun ei silti voida katsoa olevan velvollinen tarjoamaan maksutonta ja seurannatonta vaihtoehtoa.

Oikeudellisesti keskeinen kysymys ei siten ole maksumallin laillisuus sinänsä vaan se, saako käyttäjä todellisen ja läpinäkyvän valintamahdollisuuden, ja kuinka paljon hänellä ylipäätään on vaihtoehtoja, jos hän kieltäytyy. Käytännössä oikeampi kysymys lienee se, missä määrin palvelusta jo maksava kuluttaja haluaa vielä erikseen arvioida maksamansa palvelun evästeitä koskevaa erillishinnoittelua.

Mikko Jalkanen